Tärkeät elinympäristöt

Itämeressä elää mitä erilaisimpia kasveja ja eliöitä aina rannikolta avomerelle asti, pinnan päällä ja alla. Lajisto muuttuu elinympäristöjen olojen mukaan.


Elämää avomerellä

Avomerellä eli ulapalla elämä on erilaista verrattuna rannikon elämään. Ulapalla pohja on syvällä ja vapaata vettä riittää. Monet kalat, kuten silakka, viettävät suuren osan elämästään ulapalla. Osa niistä tulee rantaan vain kutemaan. Kalat liikkuvat pitkiäkin matkoja ravintoa etsien.

Suurin osa Itämeren pohjasta on yli 10 metrin syvyydessä olevaa pehmeää mutapohjaa, jonne asti ei valo yllä. Ulapan syville pohjille ei siis riitä Auringon valoa, ja siksi siellä ei myöskään kasva leviä eikä kasveja.

Ulapan syviltä pohjilta löytyy kyllä muita eliöitä, jos vain happea riittää. Syvillä ja pehmeillä mutapohjilla viihtyvät muun muassa kilkki, liejusimpukka ja liejuputkimadot sekä katkat. Mutta jos pohjien happi loppuu, vain liikkumaan kykenevät suuret eliöt voivat siirtyä muualle – ja muut kuolevat. Hapettomalla pohjalla elävät vain rikkibakteerit.

Kilkki on syvien pehmeiden pohjien asukas.

Elämää rannikolla

Itämeren rantamaisemaa ovat muovanneet muun muassa jääkaudet. Eliöstö vaihtelee rannan tyypin mukaan. Itämeren rannoilla riittääkin monimuotoisia elinympäristöjä.

Suomenlahden pohjoisrannalta, Selkämereltä ja Ruotsin itä- ja etelärannikolta löytyy paljon jään kuluttamia sileitä kalliorantoja. Merenkurkusta Pohjanlahdelta löytyy taas alavaa rannikkoa, jossa maa kohoaa vielä – viimeisen jääkauden seurauksena – noin 9 millimetriä vuodessa. Sulava jäätikkö kasasi hiekkasärkkiä erityisesti Etelä-Itämerelle.

Suomenlahdelta ja Saaristomereltä löytyy tuhansien saarien ja kallioluotojen muodostamia sokkeloita. Niiden väliin mahtuu suojaisia lahtia ja avoimia selkiä. Pehmeiden mutapohjien ja kovien kallioseinämien mosaiikki mahdollistaa erilaisissa ympäristöissä viihtyvien eliöiden rinnakkaiselon.

Kalliorannat ovat tyypillisiä Suomen rannikolla.

Kalliorantaan on hyvä kiinnittyä

Kalliorannat tarjoavat tukevan kasvualustan monille eliöille kuten leville ja sinisimpukoille, jotka pystyvät kiinnittymään siihen. Olet varmaan huomannut sukeltaessasi, että valon määrä vähenee syvemmällä. Valon määrän muutos vaikuttaa erityisesti siihen, minkälaista leväkasvustoa kalliopinnalla milläkin syvyydellä elää.

Pärskevyöhyke on ankara elinympäristö

Kovilta kalliorannoilta voidaan erottaa selkeitä vyöhykkeitä, joiden eliöstö poikkeaa toisistaan. Kun astut rantaan, ensimmäisenä vastaan tulee pärskevyöhyke, joka on hyvin ankara elinympäristö. Kesällä sitä kuluttavat aallot ja talvella jää. Pärskevyöhykkeellä elämää onkin vain vähän.

Rihmalevät uusiutuvat aina talven jälkeen

Pärskevyöhykkeen alapuolella alkaa vihreiden rihmalevien vyöhyke. Nämä levät tarvitsevat paljon valoa. Ne myös uusiutuvat yleensä vuosittain, sillä jää kuluttaa vyöhykettä talvisin. Rihmaleviin kuuluu muun muassa viherahdinparta.

Ruskolevävyöhyke tarjoaa elinympäristön monelle meren asukkaalle

Rihmalevien alapuolella alkaa ruskolevävyöhyke, jossa viihtyy erityisesti rakkohauru. Kun vesi on kirkasta, rakkohauru kasvaa laajoina pensasmaisina mattoina tarjoten elinympäristön monille katkoille, kalanpoikasille ja kotiloille.

Punalevävyöhykkeellä on hämärää menoa

Ruskolevävyöhykkeen alapuolella alkaa punalevävyöhyke. Punalevävyöhykkeessä valoa on enää hyvin vähän, ja siellä elävät levät ovat sopeutuneet melko hämäriin olosuhteisiin. Kun valon määrä vähenee entisestään, punalevien kasvu kuitenkin vaikeutuu ja sinisimpukat valtaavat alaa.

Muta- ja liejupohjillakin elää monia lajeja

Suomen rannikkoalueilla kallioiden lisäksi pehmeät muta- ja liejupohjaiset merenlahdet ovat eliöille tärkeitä elinympäristöjä. Muta- ja liejupohjilla valtalajeja ovat erilaiset vesikasvit.

Esimerkiksi järviruokokasvusto peittää alleen suuria alueita matalissa merenlahdissa ja tarjoaa tärkeän elinympäristön kalanpoikasille ja hyönteisten toukille. Hiekkaisilla pohjilla viihtyy puolestaan meriajokas.

Matalat merenlahdet ovat tärkeitä ja monimuotoisia elinympäristöjä. Toisin kuin kalliorannoilla, täällä pohja on usein pehmeää mutaa tai liejua ja sen seurauksena lajistokin on erilaista. Kuva Perämeren pohjukasta.

Lue lisää elinympäristöistä Luonto ja sen muutos -osiosta

Meren elinympäristöt