Suomen merialueilla on laaja kirjo erilaisia merenpohjan elinympäristöjä. Muta-, sora-, hiekka- ja kalliopohjat pitävät kukin yllä omanlaisiaan eliöyhteisöjä. Siellä, missä valoa riittää, kasvillisuus lisää elinympäristön monimuotoisuutta. Pimeä vyöhyke taas on kokonaan eläinten valtakuntaa. Siellä elävät eläimet syövät muun muassa ylhäältä vajoavaa kasvijätettä.
Eliölajisto ja happipitoisuus kertovat merenpohjan tilasta
Merenpohjan tilaa arvioidaan suoraan vesikasvillisuuden ja pohjaeläinten avulla sekä mittaamalla pohjan läheisen veden happipitoisuutta.
Happipitoisuus on tärkeä mittari, koska se sanelee eliöiden elinmahdollisuudet. Rehevöityneessä meressä happi uhkaa loppua pohjan tuntumasta. Tämä johtuu siitä, että rehevöityneessä meressä syntyy enemmän eliöiden jäänteitä ja jätöksiä, jotka vajoavat merenpohjaan. Siellä eläville hajottajamikrobeille tulee siis lisää töitä. Kiivas hajotustoiminta kuluttaa pohjan happivarantoja, sillä hajottajamikrobitkin hengittävät.
Rannikolla on rehevöityneitä pohjia kaikilla Suomen merialueilla. Rehevöityminen näkyy erityisesti vesikasvillisuuden taantumisena ja yksipuolistumisena. Rakkolevää ja punaleviä esiintyy enää kaikkein matalammissa vesissä. Rehevöityneillä alueilla myös herkkien vesikasvien osuus lajistossa on pienempi.
Alueelliset erot ovat suuria
Suomen merialueista pahiten ovat rehevöityneet Suomenlahti ja Saaristomeri. Varsinkin Suomenlahdella hapettomuus vaivaa laajoja pohja-alueita.
Sen sijaan Pohjanlahden syvät pohjat ovat hapekkaita, ja pohjaeläimistö on monipuolista. Pikku hiljaa etenevä rehevöityminen on kuitenkin kääntänyt pohjan happipitoisuuden hitaaseen laskuun myös Pohjanlahdella.
Perämeren ja Merenkurkun elinympäristöt ovat edelleen pääosin hyvässä tilassa.
Selkämerellä merenpohjan tila on kuitenkin heikentynyt, etenkin rannikon tuntumassa.